Viime kesänä Juliana oli sisällä hallissa ja nyt se on vesillä jälleen. Kuinka paljon sillä tänä vuonna purjehditaan jää kovin isoksi ???? Kävimme ennen saarijuhannusta veneellä ja muistoja aikaisemmista matkoista tulvi mieleen. Haikeaa, mutta samaan kuin ennen on ollut, emme enää varmaankaan voi palata...
Purjehdus – kaunista ja työlästä
Purjehdus näyttää rannalta katsottuna usein vaivattomalta. Valkoiset purjeet täyttyvät tuulesta, vene liukuu veden pinnalla lähes äänettömästi ja horisontti avautuu loputtomana edessä. Se on kaunista katseltavaa, ja parhaimmillaan myös purjehtijan kokemus on juuri sitä – vapautta, rauhaa ja yhteyttä luontoon.
Todellisuudessa purjehdus on myös paljon työtä.
Köysien selvittelyä, purjeiden nostamista, säätämistä ja laskemista. Sään seuraamista, reittien suunnittelua ja jatkuvaa valppautta. Satamaan saapuminen ei aina ole yhtä sulavaa kuin elokuvissa, varsinkaan silloin, kun tuuli päättää näyttää voimansa. Purjehtija oppii nopeasti nöyryyttä luonnon edessä.
Silti juuri tuo työn ja kauneuden yhdistelmä tekee purjehduksesta niin ainutlaatuista.
Monesti ajatukseni palaavat vanhoihin Ahvenanmaan matkoihin. Kesäaamuihin, jolloin meri oli lähes peilityyni ja aurinko nousi hitaasti saarien takaa. Päiviin, jolloin tuuli vei venettä eteenpäin juuri sopivasti ja saaristo avautui mutka mutkalta uusina maisemina.
Muistan pienet vierassatamat, kallioiset rannat ja ilta-auringon, joka värjäsi veden kultaiseksi. Muistan myös sadepäivät, vastatuulen ja ne hetket, jolloin kaikki ei mennyt suunnitelmien mukaan. Mutta juuri nekin ovat osa tarinaa.
Ahvenanmaan saaristossa on jotakin erityistä. Siellä aika tuntuu kulkevan hitaammin. Meri, sileät graniittikalliot ja lukemattomat saaret luovat maiseman, joka jää mieleen vuosikymmeniksi. Jokainen satama oli pieni seikkailu ja jokainen päivä toi mukanaan uusia näkymiä.
Vuosien myötä monet yksityiskohdat unohtuvat, mutta tunne säilyy. Tunne siitä, kun vene kulkee tasaisesti tuulen voimalla. Tunne suolaisesta merituulesta kasvoilla. Tunne vapaudesta, jota ei oikein löydä mistään muualta.
Purjehdus on kaunista. Se on myös työlästä. Ehkä juuri siksi se jättää niin vahvoja muistoja.
Ja kun kesäiltaisin katson merelle, ajatukset purjehtivat usein takaisin Ahvenanmaan vesille, vanhoihin matkoihin ja niihin hetkiin, jotka ovat jääneet pysyvästi sydämeen.
Kun yksi juhannus taas päättyy
Yksi juhannus on jälleen jäänyt taakse. Päivät, joita odotettiin ehkä viikkoja, menivät ohi yllättävän nopeasti. Keskikesän valo, kiireettömät illat, saunan lämpö ja grillin tuoksu ovat nyt vain muistoja, jotka kantavat meitä kohti loppukesää.
Juhannuksen jälkeen mökkipiha näyttää hieman erilaiselta. Vieraat ovat lähteneet, pöydät siivottu ja juhlan äänet vaienneet. Luonto jatkaa omaa rauhallista kulkuaan, vaikka ihmisten juhla on päättynyt.
Jäljelle jää kuivunut kukkaseppele. Vielä muutama päivä sitten se oli täynnä värejä, tuoreita kukkia ja juhannuksen taikaa. Nyt terälehdet ovat käpristyneet ja värit haalistuneet. Silti siinä on jotain kaunista. Se muistuttaa siitä, että juhla oli olemassa, että kesän tärkein viikonloppu tuli elettyä.
Kuivunut kukkaseppele on kuin pieni muistoesine hetkestä, joka ei palaa samanlaisena enää koskaan. Jokainen juhannus on omanlaisensa. Jotkut jäävät mieleen sateesta, toiset auringosta, jotkut ihmisistä, joiden kanssa ne vietettiin.
Kesä ei kuitenkaan ole ohi. Vaikka juhannus merkitsee monelle kesän huippukohtaa, on edessä vielä lämpimiä iltoja, aamukahveja terassilla, marjapolkuja metsään ja ehkä muutama uusi muisto talteen kerättäväksi.
Niinpä annan kuivuneen kukkaseppeleen vielä hetken roikkua paikallaan. Se muistuttaa minua siitä, että kauneus ei ole vain kukinnan hetkessä, vaan myös siinä, että osaa arvostaa hetkiä niiden jälkeenkin.
Kiitos juhannus 2026. Ensi vuonna taas.
